Anaboliset steroidit ja riippuvuus: käyttäjän tarina

13.2.2019

Anabolisten steroidien käyttöön liittyy riippuvuusriski. Arvioiden mukaan kolmannes anabolisten steroidien käyttäjistä kokee riippuvuutta steroideista. Steroidiriippuvuuteen voi johtaa kehonkuvahäiriö, kuten lihasdysmorfia, joka on tila, jossa keho nähdään liian pienenä [1]. Steroidiriippuvuutta selittävät todennäköisesti anabolisten steroidien lopettamista seuraavat vieroitusoireiden kaltaiset tilat, kuten masentuneisuus, väsymys ja heikentynyt keskittyminen [2]. Anabolisilla steroideilla saattaa olla myös vaikutusta aivojen mielihyväkeskuksiin ja tätä kautta riippuvuuden kehittymiseen, kun anabolisten steroidien käyttö lopetetaan. Muun muassa eläinkokeilla on huomattu, eläinten saadessa itse annostella anabolisten steroidien annostuksensa, ottavat eläimet hormonia sen haittavaikutuksista huolimatta. Anabolisilla steroideilla saattaa siis olla palkitseva vaikutus.[3]

Alla erään entisen hormonien käyttäjän kirjoitus omakohtaisesta kokemuksesta liittyen käytön jälkeiseen elämään ja hormoniaddiktioon. Kirjoituksessa sivutaan myös liikuntariippuvuutta, joka on myös usein yhteydessä vääristyneeseen kehonkuvaan. 

”Hormoniaddiktio

Moikka vaan kaikille!

Voin ihan rehellisesti kertoa, kuten otsikostakin huomaatte mistä on kyse.

– Pinnaa kiristää  

– Masentaa 

– Kiukuttaa 

– Suututtaa 

– Vituttaa 

– Mikään ei kiinnosta 

– Peiliin katsominenkin on ihan paskaa

Näitä ajatuksia mulla on päivittäin ja näiden ajatusten kanssa joudun elää. Näiden takia esimerkiksi keskittyminen on vaikeaa, rentona oleminen saatikka sitten hyväntuulisena oleminen.

Lopetin hormonit noin 7kk sitten ja kuukaudet ovat tuntuneet päivä päivältä rankemmilta. Sitä joutuu aika lailla esittämään päivittäin ilosta. Sitä se ei kumminkaan ole, että olisin jotenkin täysin ”happy”. Suurin osa tuosta ilosta on valhetta ja feikkiä. 

Mikä hormoneista irtautumisesta sitten kuukausi kuukaudelta tekee vaikeaa?

– Ei samanlaista paineentunnetta lihaksissa

– Nivelet eivät ole niin elastiset 

– Hitaampi palautuminen

– Olo ei tunnu niin miehiseltä, kuin hormoneilla

– Matalampi ego

– Vähäisempi itsevarmuus

– Epävarmuus

– Peiliin katsominen vituttaa

– Treenaaminen

– Syöminen

– Kehon painonnousu ja kireys

Sen mä voin sanoa, ettei tällä hetkellä oikein kiinnosta mikään. Tuntuu, että pääni on tällä hetkellä niin syvällä perseessä ja että ois jäänyt perkeleen syvään hankeen makaamaan.

En osaa ajatella realistisesti. Vaikka ja kuka mulle sanois, että olet hyvässä kunnossa, mua se ei vittuakaan kiinnostaa, koska musta itsestäni ei tunnu siltä.

Kaikki tekeminen ja liikkuminen, sitä suoraan sanottuna joutuu pakottaa itseään tuohon kaikkeen. En rypee missään itsesäälissä, vaan totaalisessa raivossa ja vihassa. Ja en todellakaan rakasta itseäni tällä hetkellä, vaan vihaan.

Teinipoikana olin todella pahasti pakkomielteinen treenaamaan. Sitä tuli treenattua useita tunteja päivässä kotona sekä salilla. Yksi treeni ei todellakaan riittänyt päivään. Lenkeilläkin saattoi palaa useampi tunti ja lenkit olivat usein sen 12 km. Ei mitään tolkkua. Sitä luuli, että pienenkin hetken, kun jättää treenaamatta, niin sitä luuli, että lihoo tai kuihtuu. Kärsin ylikunnosta myös ja pahasti. Höllääminen oli todella vaikeaa.

Nyt on sama fiilis hormoneista, kuin tuolla teinipojalla treenaamisesta. Mieli yrittää jatkuvasti kallistaa takaisin hormonien tielle, vaikka kaikki haitat muistankin ja mitä kaikkea paskaa ne mulle aiheutti, niin silti. Tuntuu että noi hormonit meinaa viedä kaiken voiton kaikessa.

KERRAN ADDIKTI AINA ADDIKTI!

Kerran kun olet tuolle tielle lähtenyt, niin sieltä on todella vaikea irtautua.

Jos joku kärsii tästä samasta ja on hiljattain lopettanut hormonien käytön kokonaan, eikä vaan ole millään breikillä, niin kommentoi ihmeessä tänne.

Siitä olisi suuri apu!

Kiitos!

Olen puhunut. Peace.”

Kirjoitus julkaistu kirjoittajan luvalla. Kirjoittajan blogi löytyy linkistä